Archive | Blogi

Alan tänään harjoittaa itselleni uutta tapaa. Sen nimi on Iltapäivän Tyhjentymishetki.

Pyrin tästä eteenpäin päivittäin katkaisemaan tekemiseni ja rationaalisen ajatteluni hetkeksi. Olen nimittäin huomannut, että varsinkin arjessa iltapäivisin usein väsähdän. Ellen salli itselleni lepohetkeä, vetämätön olo saattaa jäädä koko illaksi.

Ehkä tunnistat ilmiön, ja sinullekin on joskus käynyt näin?

On kiire. Ja kyllä kai tämä puhelimen skrollaaminenkin käy lepohetkestä?

Hellittäminen on joskus vaikeaa, vaikka tietää että se kannattaisi.

Ajattelinkin nyt kokeilla, voiko Iltapäivän Tyhjentymishetkestä tehdä tavan. Tavan luominen vaatii aluksi muistamista, määrätietoisuutta ja ponnistelua. Hassua kyllä, voi tuntua aluksi ponnistelulta laittaa itsensä päiväunille tai meditoimaan.

Kun pysähtymisestä tulee tapa, keho ja mieli alkavat vastustelun sijaan toimia toiveen suuntaisesti. Tyhjentymishetken sallimiseen ei enää tarvita ponnistelua. Se on toiveeni!

Olen huomannut, että olo jotenkin uudistuu ja kevenee, jos sinnittelyn sijaan sallin itselleni 20-30 minuutin täydellisen pysähtymisen ja nollaamisen. Sen jälkeen jaksan paremmin käyttää iltapäivän haluamallani tavalla. Mutta ihmisen mieli on täynnä ristiriitaisia tunteita ja tarpeita. Siksi myös näiden hyvää tekevien tapojen luominen saattaa vaatia tietoista työtä.

Minulla on haasteena vaihtelevat päivärytmit, joista en halua luopua. Siksi en voi vain päättää yhtä kellonaikaa, jolloin aina Pysähdyn Tyhjentymään.

Päätän kokeilla aikahaitaria. Aloitan ehdottamalla itselleni aikaväliä kello 14-18. Tyhjentymishetken toteutuminen riippuu sitten päivittäin siitä, mihin aikaan olen herännyt, ja mihin kohtaa lepohetki on mahdollista sijoittaa.

Nyt olen lomalla, joten tätä pitäisi olla helppo harjoitella. En tiedä onko, mutta siis tänään alan kokeilla.

Toivon, että Tyhjentymisen Hetkestä tulee vähitellen luonnollinen osa päivääni. Uskon, että kun siitä on tullut tapa, se kuin itsestään löytää paikkansa kunakin päivänä.

Aloitan laittamalla puhelimeeni hälytyksen tänään klo 17.

Kerron myöhemmin Inspringin facebookissa, miten tämä etenee! Instagramissa olen nimellä Kannustaja (vielä jännittää, onnistunko synkronoimaan tilit toisiinsa).

Tavoitteesta kertominen on avuksi, kun haluat luoda itsellesi uuden tavan. Heti kun kerrot tavoitteesta jollekin, tunnet olevasi enemmän vastuussa teoistasi. Niin minäkin nyt.

Jos mahdollista, kannattaa myös pyytää joku kaveriksi. Silloin voi saada ja antaa vertaistukea. Matkan varrella tuki tuntuu usein todella arvokkaalta.

Jos haluat, hyppää mukaan tähän minun matkaani.  Jos olet kiinnostunut luomaan uuden palautumisen tavan, Iltapäivän Tyhjentymishetken, tervetuloa kokeilemaan. Aloita tänään. Sitten näet, miltä se sinusta tuntuu, ja miten se sinuun vaikuttaa. Tämä jos mikä on itsestä välittämistä, lahja itselle.

Jos haluat, kerro mitä ajatuksia sinulla heräsi. Ehkä kysymyksiä tai ihmeteltävää?

Otsikon on lausunut 1800-luvulla elänyt kirjailija Henry Thoreau.

Olen miettinyt tällä viikolla kiirettä ja kiireettömyyttä. Olen lomalla, keskellä suurta seesteisyyttä, ihanaa vapautta ja tilaa. Mökki on tyhjentynyt sukulaisista, sosiaalinen humu hiljentynyt. Odotettu hetki tämäkin.

Mukanani on kolme kassillista kirjoja! Tiedän, että luen niistä vain joitakin, mutta enhän mitenkään voi tietää, mikä teema ja mikä kirja kutsuu. Siksi tämä sama häpeä joka vuosi mökille lähtiessä: toivottavasti kukaan ei näe, kuinka monta kassillista kirjoja kuljetan mukanani.

Mitä se kertoo? En ehkä vielä riittävästi arvosta itsessäni intohimoa oppia lisää ihmismielestä, ymmärtää yhä paremmin itseäni ja muita. Arvostanko tätä introverttia puoltani, joka rakastaa lukemista ja kirjoittamista, asioiden pohtimista rauhassa, oikealle aivopuoliskolle antautumista, päämäärätöntä ideoissa ja suunnitelmissa kellumista?

Järjestin tänä vuonna itselleni pitkän loman sillä ajatuksella, että voin hyvillä mielin käyttää osan lomasta kelluntaan kirjojen ja ideoiden parissa. Olen siinä imussa vahvasti juuri nyt. Sitä riemua, kun vielä huomennakaan ei tarvitse priorisoida, organisoitua eikä noudattaa aikatauluja. Saa vielä jonkun aikaa tehdä rauhassa, mitä mieleen juolahtaa – vaikka vain lukea ja ajatella! Tuskin maltan nukkua.

Olen kysynyt itseltäni: Mitä sitten kun arki taas alkaa? Miten järjestän arjen niin, että annan riittävästi tilaa introvertille pohdiskelijalle itsessäni? Paitsi että nautin tästä luovasta tilasta, voisiko tästä jopa seurata jotain hyödyllistä? Ehkä minun useistakin syistä kannattaisi antaa arjessani enemmän tilaa luovuudelle.

Mietin, olisiko tarpeen ja mahdollista arvostaa omia ajatuksia yhä enemmän. Ilon ja nautinnon vuoksi, merkityksellisyyden vuoksi, hyödyn vuoksi.

Miksi ei.

Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi.

Mitä sinä tekisit arjessa toisin, jos aikaa olisi enemmän? Mikä sinulle tuottaa iloa? Millaiset asiat tuovat merkityksellisyyttä elämääsi?

Annatko sinä itsellesi aikaa toteuttaa syvimpiä toiveitasi ja tarpeitasi? Mitä pientä voit tehdä toisin nyt heti / arjessasi?

Muistikirjan kannessa on kuva Helena Schjerfbeckin maalauksesta Toipilas. Ostin kirjan, koska kuva tuntui herkältä ja puhuttelevalta. Sittemmin kirja on jäänyt kaappiin odottamaan. En olekaan pitänyt Toipilas-kuvan tunnelmaa muistikirjalle riittävän inspiroivana ja mieltä ylentävänä. Toipilas! En halua halua muistikirjani kanteen tuollaista pientä, varovaista toipilasta, vaan haluan samaistua johonkin lennokkaaseen, vahvaan ja innostavaan.

dav

Eilen kuuntelin pitkästä aikaa yhdysvaltalaisen Houstonin yliopiston tutkimusprofessorin Brene Brownin TED-luennon, joka kertoo haavoittuvuudesta (TED talk The Power of Vulnerability). Tuossa luennossa kerrotaan mielestäni tärkeimmät asiat, mitä ihmisen kannattaa elämästä ymmärtää: Sinä olet epätäydellinen, ja elämään kuuluu aina myös ponnistelua, mutta kaiken sen keskellä sinä olet rakastamisen arvoinen.

Siis epätäydellinen. Ja rakastettava.

Tuo ajatus on parasta hyväksyä, jos aikoo elää täyttä, aitoa ja koskettavaa elämää.

Ainahan sitä voi esittää täydellistä, itselleen ja muille. Moni meistä tekeekin niin, välillä ainakin. Moni meistä on kasvanut luulemaan, että vähempi ei riitä. Meissä elää pelottava ajatus, että meidät heitetään porukan ulkopuolelle ja jätetään yksin autiomaahan, jos emme ole tietynlaisia.

Saattaa joku tietysti heittääkin. Mutta se riski on otettava, jos haluaa kokea todellista yhteyttä. Brene Brownin tutkimusten mukaan se riski kannattaa: Suurin osa ihmisistä tunnistaa aitouden toisessa ihmisessä. Juuri se koskettaa ja synnyttää merkityksellisiä kohtaamisia sekä syvää yhteyttä ihmisten välille.

Olen kokenut tämän myös itse. Nuorempana kannoin monia ”salaisuuksia”. En tiennyt, että ne ovat tavallisia ihmiselämään kuuluvia ajatuksia ja tunteita. Muistan myös kokeneeni, että en ole kenenkään ihan paras ystävä. Nyt tiedän, miksi. En antanut kenenkään todella tuntea itseäni, omaa epätäydellisyyttäni ja haavoittuvuuttani. En paljastanut itseäni enkä päästänyt ketään ihan lähelle.

Myöhemmin elämässäni tapahtui ikäviä asioita, kuten avioero. Kulissit kolisivat. Vaikeatkin asiat tuovat onneksi mukanaan myös jotain hyvää. Tunsin, etten pärjää yksin, eikä toisaalta ollut enää mitään salattavaa. Tunsin, että epätäydellisyyteni oli paljastunut. Aloin uskaltaa puhua aroista asioista ja paljastaa useammin, että en ymmärrä tai osaa tai että pelkään. Yhtäkkiä minulla olikin ystävyyssuhteita, jotka keskusteluineen tuntuivat hyvin todellisilta, syviltä ja merkityksellisiltä.

Aloin soveltaa itseni paljastamista laajemminkin. Sain hämmästyä, kun töissä minua ei kyräiltykään erilaisuudestani, vaan aidompi minäni otettiin siellä lämpimästi ja ilolla vastaan, kun sitä varovasti availin. Päätin, myös etten käy enää yhtään koulutusta tai kurssia niin, että esitän tai suoritan jotakin. Koko aikaisempi koulunkäyntini oli ollut aikamoista suorittamista. Nyt aloin opiskella ja käydä kursseja intohimoisesti ja itseäni varten. Huomasin, että kaikki oli hyvin toisenlaista, kun olin aidosti ja vilpittömästi läsnä.

Tietenkään en onnistu aitoudessa aina, ja joskus on syytäkin suojata tai säästää itseä, valita missä ja kenelle avautuu. Olen kuitenkin huomannut, että omasta hämmennyksestä tai epävarmuudesta puhuminen johtaa myös ryhmässä usein merkityksellisiin keskusteluihin. Lähes poikkeuksetta muutkin alkavat rohkeammin kertoa sen suuntaisia ajatuksia ja koko tunnelma voi muuttua.

Brown huomasi tutkimusaineistossaan ihmisiä, joilla näytti olevan vahva omanarvontunto, ja jotka kokivat olevansa rakastettuja. Brown halusi selvittää, mikä yhdistää näitä ihmisiä.

Hän huomasi, että nämä ihmiset uskovat olevansa rakkauden arvoisia.

Oliko heillä jokin syy uskoa näin? Olivatko he todella jollakin tavalla parempia tai rakastettavampia? Mitään sellaista ei ilmennyt.

Nämä ihmiset ymmärsivät, että heidän epätäydellisyytensä, se kaikki, mikä tekee heistä haavoittuvia, että juuri se tekee heistä myös kauniita.

Mikä tekee sinusta kauniin?

Tänään oli aloitettava uusi muistikirja, kun vanha tuli täyteen. Schjerfbeckin Toipilas näytti nyt erilaiselta: kaikessa herkkyydessään kauniilta, inspiroivalta ja kutsuvalta. Päätin valita Toipilaan ajatusteni seuralaiseksi ja suunnannäyttäjäksi seuraaville viikoille.

Lomailin heinäkuussa kahden ystävän kanssa Jurmon saarella. Meillä oli onni saapua saarelle myöhään myrskyisänä iltana ja tuo myräkkä antoi sävynsä koko saarella oloomme.

Lautalla yksi meistä tapasi tutun, joka oli menossa Jurmoon telttailemaan. Telttailemaan! Meillä sentään oli mökki varattuna. Päätyhuone Jurmon vanhimmassa rakennuksessa, Fjäderkammare.

Fjäderkammaressa on arviolta alle kahdeksan neliötä tilaa. Huoneen perälle mahtuu kerrossänky sekä yksi (luvalla) tekemämme lisävuode lattialle. Kuvaavaa on, että lisävuoteen patjalle joutuu astumaan kun haluaa pois kerrossängystä. Ovensuussa ovat pikkuruinen ruokapöytä, hella ja jääkaappi. Kammarissa on kaunis vanha puulattia ja silmiä hivelevä ovi. Ja ennen kaikkea: on vahvat seinät jotka pitävät lämmön sisällä ja myrskyn ulkona.

Olimme kaikesta kiitollisia ensi hetkestä alkaen. Samalla mietin miten telttailijat mahtoivat pärjätä. Tuuli riepottaisi heitä, pysyisikö teltta edes pystyssä!

Me menimme heti yösaunaan. Heitimme pehmeät löylyt, jotka antoivat kyytiä myrskylle, joka yritti tunkea sisään saunan ikkunasta. Astuimme hetkeksi saunan terassille, pimeään yöhön, pidimme ovesta kiinni, ettei tuuli kaappaisi sitä, annoimme sateen pistellä ja tuulen vihmoa ihoamme, kuuntelimme kuinka aallot pauhaavat. Palasimme sitten saunan lauteille. Ihmettelimme, miten vahvaksi pieni oli voitu rakentaa.

Aamulla aurinko herätti meidät. Avasimme mökin oven ja näimme sinisen taivaan. Saimme ensimmäisen vieraan, kun kukko tepasteli tervehtimään.

Teimme aamupalaa. Vesi piti pumpata ja kantaa kaivolta. Vedenkeitin osoittautui rikkinäiseksi, mutta onneksi löysimme kaapista vesipannun. Mikroaaltouunia ei ollut. Ehkä olisikin ollut tuon mökin raiskausta käyttää mikroaaltouunia tai vedenkeitintä! Pieni uuni mökissä oli ja siinä teimme yhtenä iltana lämpimiä voileipiä, toisena uunivihanneksia ja kolmantena pannukakkua. Kiitos sinulle (..kuka oletkin..!) joka annoit minulle nämä ihanat ystävät, jotka osaavat loihtia herkullista syötävää lähes mistä tahansa aineksista missä tahansa tilanteessa <3.

Ulkona, oven vieressä seinustalla nökötti tiskipöytä. En muista milloin tiskaaminen olisi samalla tavalla saanut sisuskalut kuplimaan ilosta. Tunnelma rapisevine maaleineen ja alumiinisine tiskivateineen on suloisesti toisesta maailmasta.

Toisinaan öisin täytyi kömpiä puuceehen. Näin miten aurinko nousi kello viisi ja valaisi kaiken keltaiseksi. Näin elämäni suurimman rupisammakon. Näin alpakan kun en vielä tiennyt, että se on alpakka (ja mielikuvitushan laukkasi).

Tuuli piti saarella pintansa. Helteellä ja auringonpaisteella on ihana viettää rantaelämää, mutta rantaelämä voi olla suloista ja ikimuistoista myös tuulessa. Se on vain erilaista ihanaa. Kannoimme saaren silokallioille makuupussit ja kömmimme pussiin tuulensuojaan. Ystävien kesken kutsumme tätä makuupussiterapiaksi.

Teimme rannoilla leppoisia kävelyretkiä.

Joka ilta saunoimme. Saunan jälkeen vesi piti pumpata kaivosta ja kantaa seuraaville saunojille. Sen arvelin olevan rasittavaa, mutta mitä vielä. Yhtenä iltana vettä kantaessa toivoin että aika pysähtyisi. Meren päällä levisi vielä vaaleanpunainen auringonlasku, kun päätä kääntämällä voi jo nähdä saaren keskellä valkoisen kuun. Sirkat sirittivät kuin etelämeren saarilla ja niitä säesti rannasta kantautuva aaltojen tasainen pauhu. Neulepaidan läpi pehmeä tuuli vilvoitti saunan jälkeistä nihkeäyttä iholla. Sangot kulkivat saunaan hymyssä suin.

Kotiinlähtöaamuna, matkalla lauttarantaan, osuimme juttusille moninkertaisen Jurmo-matkaajan kanssa. Hän totesi: ”Ai, tekö majailitte siinä pikkuisessa Fjäderkammaressa. Sehän on todella basic. Nostan hattua!”

Basic! Meistä Fjäderkammare oli mahtava. Itse asiassa juuri silloin emme osanneet keksiä mitä enemmän ihminen voisi lomaltaan toivoa.

Tuttuun telttailijaankin vielä törmäsimme. Kysyimme, miten ihmeessä olivat selvinneet myrskyisästä yöstä. ”Eeeii siinä mitään! Laitettiin teltta pystyyn ja mentiin nukkumaan.”

Telttailijoiden majoitus oli mielestämme todella basic. Nostan heille hattua. Mutta arvaan, että omasta mielestään heillä oli jotain vielä enemmän kuin meillä.

Taas kiitollisena ja yhtä kurssia rikkaampana! Mielessä kuplivat yhä mainiot tunnelmat Tienhaarassa-kurssilta. Nurmijärven Opistolle ilmoittautuneiden määrä jäi alle kymmenen, joten opisto ei voinutkaan kurssia toteuttaa. Onneksi muutama kiinnostunut otti yhteyttä suoraan minuun. Osallistuneet nauttivat sitten pienemmästä ryhmästä ja kotoisasta tunnelmasta. (Toivottavasti saadaan kurssi vielä Nurmijärven Opistollakin joskus toteutettua.)

Kaksi päivää vietimme yhdessä, kukin itseään ja omaa elämää tutkaillen. Siinä ehtii jo kokea ja jakaa monenlaista. Lopussa kaikki toivoivat jatkokurssia keväälle. Se järjestetään!

Yhdessä, kukin omaan sisäiseen maailmaan uppoutuen, maalasimme, kirjoitimme tunteita ja ajatuksia, leikkasimme ja liimasimme. Kysyimme ja vastasimme. Pysähdyimme kuuntelemaan runoja ja musiikkia. Hiljennyimme tutkimaan itseä. Omaa kehoa, omia tunteita, omia tarpeita. Sanotimme kokemuksiamme. Kuuntelimme ja opimme toisiltamme. Oivalsimme yhdessä.

– Kirsi

Tässä kurssilaisten kokemuksia heidän itsensä tiivistäminä:

Tänä viikonloppuna olen saanut paljon virtaa, ideoita ja vahvistusta, että suuntani on oikea. Olen myös yllättänyt itseni ”onnistumalla” tekemään uusia asioita jumittumatta siihen, etten osaa. Pieni ryhmä oli kiva ja lämminhenkinen. –Tuija

Tämä viikonloppu on antanut vahvistusta omalle suunnalle, joka on ollut itu mielessä, mutta sain lisää päättäväisyyttä pyrkiä sitä kohti. Tehtävät tukivat prosessinomaisuutta ja oman tavoitteen kirkastamista. Arvokasta oli ryhmässä jakaminen ja itsetuntemuksen lisääminen. Kaikki työtavat olivat mukavia. –Päivi

Olen saanut omaa aikaa, pysähtyä tutkailemaan omaa ’karttaani’ ja lukemaankin sitä ja ottamaan tarkennetun suunnan. Kaikki tehtävät toimivat. -Airi

Olen saanut oivalluksia ja nauttinut erilaisista työskentelytavoista. Tunteet paperille lauantaina – oli kokemus jälleen kerran. Musiikki ja runot upeita. – Kirsi

Ihan mahtavaa, että kurssi kosketti ja liikutti! Viikonlopun tehtävissä oli paljon itseensä tutustumista ja omien ajatusten ja tuntemusten tutkailua. Sellainen voi joskus tuntua myös rankalta. Siksi päivien aikana oli paljon tilaa myös kuunnella ja käsitellä kaikkea löytämäänsä. Siitäkin sain kiitosta. Että asiat ja tehtävät etenevät lempeällä tahdilla osallistujia kuunnellen.

Alkuviikosta puhelimeeni tupsahteli vielä viestejä, että on energiaa ja omien ajatusten jatkotyöstämistä meneillään. Kylläpä tuli hyvä mieli! Kurssi oli tarjonnut sitä, mitä sen oli tarkoituskin tarjota.

– Kirsi

Kun kysyin, mistä tehtävistä osallistujat erityisesti pitivät, lähes kaikki tehtävät mainittiin: ”Valokuvatyö, kartta, kirjoittaminen, väritystehtävä, ennakkotehtävät, omat vahvuudet, arvot ja niistä keskustelu, assosiointitehtävä, tunteet maalaten paperille… Yksi piti enemmän yhdestä ja toinen toisesta!

Sanoittaessani näitä mietin aina, miltä kokemukset mahtavat kuulostaa kerrottuna. Yhdessä jaetun kokemuksen voimaa ja intensiteettiä on sanoilla vaikea kuvata.

Yksi kurssilainen tunnusti sunnuntaina, että oli luullut kurssin olevan aivan toisenlainen. Hän olikin joutunut hetkeksi epämukavuusalueelle. Mutta lopulta hän kertoi yllättyneensä positiivisesti:

Näitä samoja, uuden edessä olemista ja itsetuntemusta voisi tutkia vaikka kuinka kauan. Kiitos 🙂 -Tuija

– Tuija

Lämmin kiitos kaikille osallistujille!

Jos haluat, sinäkin olet tervetullut mukaan, kun seuraava tutustumislauantai järjestetään, tammikuun 2016 alussa.

Nyt on ihan pakko ottaa kantaa siihen, miten suhtaudumme itseemme ja toisiimme.

Sinulle,
hyvinvoiva, menestyvä suomalainen;

Onko omaa ansiotasi, että satuit syntymään yhteen maailman parhaista valtioista?

Ihanko itse päätit syntyä rikkaaseen, kannustavaan ja tasapainoiseen perheeseen? Jos olet kaunis, älykäs ja sitkeä, teitkö jotain, että sait juuri nämä ominaisuudet? Uskotko jälleensyntymään?

Jos et usko jälleensyntymään, joutunet vastaamaan, että kaiken sait lahjaksi. Oli suuret syntymäarpajaiset, joissa sait kaiken lahjaksi ilman mitään omaa ansiota.

Entä jos et saanut syntymälahjaksi rikkauksia ja kannustusta, vaan olet pärjännyt ihan itse, taidoillasi ja sosiaalisilla kyvyilläsi? Onko se omaa ansiotasi? Entä optimismi, jonka avulla olet selvinnyt elämäsi vaikeista tapahtumista?

Noin puolet myönteisestä elämänasenteesta saadaan jo geeneissä. Temperamenttiaan ei voi muuttaa.

Ajattelin vain. En halua vähätellä työtä, jonka olet menestyksesi ja hyvinvointisi eteen tehnyt. Se on erittäin arvokasta ja sen(kin) ansiosta sinulla on nyt se mitä on.

Mutta entä jos sinulla olisi täsmälleen samat ominaisuudet ja lähtökohdat kuin köyhällä tai työttömällä – tai turvapaikanhakijalla – olisitko mitenkään voinut pärjätä paremmin kuin hän?

Logiikkani sanoo: Täysin samoissa olosuhteissa sinä olisit toiminut samalla tavalla ja päätynyt jokseenkin samaan tilanteeseen kuin tuo lähimmäisesi nyt.

Sinä olisit se turvapaikanhakija. Sinä olisit se köyhä. Sinä olisit se työtön tai sairas.

Kaikki edellytykset menestykselle olet saanut lahjaksi.

Mitä ajattelet siitä?

Oletko siitä kiitollinen?

Toivottavasti sinun kiitollisuutesi ei näy pelkona heikompia ja vähempiosaisia kohtaan.
Toivottavasti sinun kiitollisuutesi ei ilmene paniikinomaisena omien etujen puolustamisena.
Toivottavasti sinä et suuntaa vihaasi niihin, jotka ovat alkuarvonnassa saaneet huonommat kortit kuin sinä.

Uskon, että millä tahansa korteilla voi lopulta pelata hyvin.Mutta tiedätkö, mitä siihen silloin erityisesti tarvitaan? Toisia ihmisiä.

Jotkut saavat syntymälahjaksi asioita ja ominaisuuksia, jotka auttavat heitä menestymään. Ne, jotka ovat saaneet vähemmän, voivat saada monia lahjoja myöhemmin elämässään.

Toisilta ihmisiltä.

Oletko sinä se toinen ihminen?

Miksi meditoimaan asettuminen yhä on niin vaikeaa? Vaikka olen jo harjoittanut sen verran, että olen kokenut hyödyt elämässä voimakkaasti. Vaikka nimenomaan joogameditaatio on usein itsessäänkin palkitseva, miellyttävä kokemus.

Joskus on liian vähän tilaa maata selällään ja liikuttaa käsiä ja jalkoja kaikkialle vartalon jatkeeksi. Talvella tilavassa huoneessa on liian viileää ja lämpimässä huoneessa liikaa tavaraa. Kesällä on liian kuuma. Joku on kotona. On liikaa meteliä ja häiriötä. Joku ei ole kotona, on siis hyvää aikaa tehdä jotain tärkeää. Nälkä, ihmisen on pakko syödä. Vatsa on liian täynnä. Juuri nyt ei ole se hetki. Se hetki, jonka suunnittelin olevan se hetki, ei olekaan sellainen kuin olin luullut, vaan meditaatioon paljon huonommin sopiva. Väsyttää liikaa. Olen liian energinen, voin siis tehdä jotain hyödyllistä. Täytyy siivota. On pakko liikkua. Kirjoitan ystävälle. Kuuntelen musiikkia. Lasten kanssa pitää olla silloin kun he vielä ovat tässä, pian ne vuodet ovat ohi.

Ja jossain välissä sitä sitten joogaakin. Koska se on kuitenkin niin ihanaa. Ja tärkeää.

Välillä ihmettelen, sekö on perimmäinen syy jättää liian usein joogaamatta? Kun se on niin ihanaa. Tai vielä pahempaa: se voi lopulta muuttaa asioita todella.

Meditaatiossa annan ajatusten tulla ja mennä. Harjoittelen sitä, että en tartu ajatuksiin. Vähitellen ne hiljenevät ja tulee tilaa, tilaan voi ilmestyä oivalluksia. Niitä ei haluaisi päästää menemään. Joskus lipsun meditaatiosta ja kirjoitan oivalluksen heti paperille. Minun meditaatiohan se on!

Meditaatiossa on se hassua, että en aina tiedä, miten pitäisi toimia. (Toisin kuin tavallisessa elämässä, buahhah 😉 ) Mikä on oikein, mikä on minulle viisasta?

Joogameditaatiossa harjoittelen kuuntelemaan ja kunnioittamaan itseäni. Mikä tuntuu minusta juuri nyt hyvältä, mikä ei? Missä tänään, juuri nyt, menevät rajani? Miten paljon, millä energialla, haluan juuri nyt liikuttaa kättäni, milloin haluan pysähtyä?

Toisaalta meditaatiossa harjoitan myös tahdonvoimaa ja kykyä kontrolloida itseäni elämän impulssien keskellä. Että en antaisi heti periksi mielihaluille tai etten toimisi automaattisesti, ajattelematta. Niinhän me usein teemme.

Joogameditaatiossa kokeilen, mitä tapahtuu, jos en raavi sitä kohtaa, joka kutisee. Mitä tapahtuu, jos en vaihda asentoa, kun jostain kivistää.

Suostun aistimaan epämiellyttävää tunnetta, suuntaan huomioni sinne. Jos hengitän sitä kohti, se joskus vain laimenee tai katoaa. Mielenkiintoista.

Entä millainen mielihalu se on, kun kesken meditaation haluaisi kirjoittaa tärkeän oivalluksen paperille? Mitä tärkeältä tuntuvan oivalluksen kirjoittaminen kesken meditaation on? Onko se periksianto mielihalulle, vai onko se itsensä ja rajojensa kunnioittamista?

En tiedä. Minusta tuntuu, että tällaisten kysymysten kysyminen on joko todella viisasta tai todella absurdia. Ehkä vastausta ei ole. Ehkä kysymys on tärkein.

Luin jostain, että Dalai Lama meditoi joka päivä tunnin. Kuitenkin, kun on oikein kiire, hän meditoi kaksi tuntia.

Ymmärrän idean. Mieli rauhoittuu kun asetun aloilleni. Kiire saa uudet mittasuhteet.

Äsken oli tärkeää siivota koti, vastata kiireesti sähköpostiin, suunnitella kurssia ja soittaa puhelu. Nyt se voi odottaa. Laitan sen odottamaan. Joskus kiire pyörii mielessä kauan. Joskus se ei hellitä ollenkaan. Olennaista on, että sen kanssa voi rauhoittua. Tärkeät asiat ovat yhä tärkeitä, kun lopetan meditoinnin (tai sitten eivät ole, mutta oivallus sekin). Voin meditoinnin jälkeen katsoa kaikkea etäämpää. En ole tunteideni vallassa eivätkä ne syö energiaani.

Voin paremmin valita, miten asioihin reagoin.

Joogameditaatiosta pidän, koska se samaan aikaan pysäyttää ja liikuttaa. Olen aivan hiljaa ja aistin itseäni. Kehoani, tunteitani, ajatuksiani. Nostan hitaasti kättä tai jalkaa, Joskus tuo pieni liike tuntuu uskomattoman suurelta ja voimakkaalta. Kun hidastan ja yksinkertaistan kaiken hetkeksi, se herkistää aistimaan eri tavalla.

Ryhmässä nauramme, että kannattaako siitä puhua, että käden liikuttaminen hitaasti tuntuu joskus taivaalliselta.

Mutta se on lahja. Herkkyys siirtyy myös muuhun elämään. Elämän kokemiseen ei vaadita enää niin paljon. Pienet asiat koskettavat.