Archive | Blogi

Haipakka viikko edessä ja takana. Kansalaisopiston joogakin on päättynyt.

Talo tyhjeni tänään hetkeksi, kun lapset lähtivät harrastuksiin. Rojahdin miettimään, mitä miljoonasta asiasta tekisin ensin.

Kuuntelisin itseäni.

Lämmin pesuhuone veti puoleensa. Lohkaisin palan pyykkivuoresta ja käynnistin pyykkikoneen. Sama ääni, joka joskus ärsyttää, tuntui tänään ihanalta rentoutusmyllyltä, kun joogasin pesuhuoneen lämpimällä lattialla. (Sitä paitsi rakastan pesukoneita, koska ne tekevät työn puolestani.)

Jooga, ihana olotila. Pian piti hakea kynä ja paperia, sillä olennaista muistettavaa tupsahteli aivokuorelle. Joogakone teki työtä puolestani.  Minä keskityin siihen, että olo JUURI NYT oli rento ja miellyttävä. Teki hyvää, taisin torkahtaa. Blogiakin alkoi pukata. Olennainen kirkastui.

Olen hyvän seminaarin jälkeisessä tilassa. Sellaisessa vähän valaistuneessa. Sillä tavalla valaistuneessa, että vieras mies tervehti äsken rautatieaseman ovissa. Kuulemma koska hymyilin.

Tekee niin hyvää, kun joku koskettaa sekä älyä, että tunteita. (Ja puhun nyt enimmäkseen seminaarista.)

On mahtavaa, kun samaa asiaa katsellaan eri suunnista. Esityksissä vilahteli sopivasti tuttua tarttumapintaa ja toisaalta aivan uutta tietoa. Sekä omakohtaisia kokemuksia, todellisia tarinoita.

Lopulta vähän pääsimme itsekin kokeilemaan.

Tykkään. Alkaa raksuttaa. Ja enemmänkin. Jotain liikahtaa.

Seminaarin aihe oli Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen terapeuttisuus, ja paikka oli Jyväskylän yliopisto. Kiitos kaikille, jotka teitte tämän vähän valaistumisen taas kerran mahdolliseksi!

(Tunnustan: rakastan kursseja ja seminaareja, jotka mahdollistavat hetkittäisen voimakkaan inspiroitumisen.)

Koiranpaskaan voi kompastua. Katupöly yskittää ja pesuautoja pantataan. Aurinko on kirkas ja aurinkolasit rikki. Pensaat on lumenluonti ruhjonut, ikkunat likaiset, keinut repsottaa. Nurmikko on harmaa ja lasten äänet aivan liian kimeitä.

Pari vuotta sitten törmäsin kaikkialla ilmiöön huhtikuu on ruma.  Huhtikuu pitäisi poistaa kalenterista, vaati kolumnisti.

–  Mistä ne puhuvat? kysyin tytöltä*.
–  En ymmärrä, tyttö vastasi.

Puhuivatko ne meidän huhtikuusta?

Huhtikuu, täynnä odotusta.  Huhtikuu, lupaus kaikesta kauniista, mitä maa voi päällään kantaa. Harmaus, merkkinä siitä, että kukat pian puhkeavat.  Takatalvi, merkkinä siitä, että huomenna lumet sulavat.

Huhtikuu, hetki ennen täyttymystä. Hetki ennen kuin takin saa heittää pois ja kun puutarhatuolin voi avata. Kuin suudelmaa odottaisi.

Huhtikuu, kiitos.
Opetat meidät odottamaan.

Ja valo, ihana valo!

*Tyttö = ihana, 15-vuotias tyttäreni

Yksi pääsiäislukemiseni on ollut Maria Peuran tuore kirja Antaumuksella keskeneräinen. Peura kuvaa kirjassa luovaa prosessiaan ja tunteita, joita siihen liittyy. Teksti on koskettavaa ja hätkähdyttävän rehellistä.

Monet tunteet kirjassa ovat tunnistettavia. Miten paljon energiaa käytämmekään epävarmuuden peittämiseen. Ja miten paljon häpeää kätkemme. Kaikki muut näyttävät niin kovin varmoilta. Ja kuitenkin: kaikki me käymme sisäisiä kamppailujamme. Kukin tavallaan.

Hauska löytö oli, kun Peurakin kirjoitti kellarista. Ajatuskuvio vaikuttaa samansuuntaiselta kuin omani, pari päivää sitten tänne blogiin tupsahtanut.

Peura kuvaa olotilaa, jossa on ilo olla ymmärtämättä kaikkea:

Joogan kieli on vieras kieli. Sen mukana pääsen helposti kellariin. Järki ei ulotu sinne asti. Siksi joogan kieleen ei liity suorittamista ja epävarmuutta.

Joogaa tai meditaatiota harjoittaessa voi syntyä samanlainen mielentila kuin unen ja valveen rajamailla. Olen jossain, kellarissa, järjen ulottumattomissa. Ja samalla olen kaikkialla. Ei suorittamista, ei epävarmuutta. Ei tarvetta kontrolloida ajatuksia. Rauha vain. Tyyneys.

Ah, kunpa tuota olotilaa saisi enemmän ihan tavalliseen valvetilaan.

Mietin, mitä se olisi. Luottamuksen olotila?

Voisi luottaa enemmän! Tässä ja nyt.

Kirjoitan nykyään aamusivuja. Se tekee hyvää.

Kirjoitan aamusivut (lähes) joka aamu ennen kuin nousen. 15 – 30 – 60 min lyijykynän liikettä viivattoman kierrelehtiön sivuilla, tajunnan virtaa. Aloitin viime elokuussa.

Hämmästyttävintä on, että lähes aina herään tunnin tai puoli tuntia ennen kellon soittoa. Riippumatta siitä, mihin aikaan kello on soimassa. Olen aamu-uninen, hyvin aamu-uninen. Mutta aamusivut ovat ottaneet paikkansa.

Idea on Julia Cameronin kirjasta Tie luovuuteen.

Olen oppinut rakastamaan aamusivuja (en ihan joka aamu niitä rakasta). Jo vuosia sitten aloin rakastaa heräämishetken pöpperötilaa, unen ja valveen välitilaa – etenkin silloin, kun on aikaa heräillä rauhassa.

Siinä tilassa on kuin joku muu ajattelisi.

Minusta tuntuu että minussa touhuaa silloin kellarikerroksen väki. Touhuaa rauhassa ja huoletonna, syvällä uumenissani, ahertaa. Yläkerrassa tarkastaja nukkuu yhä.

Raotan vain aamupöpperössä kellarin ovea ja kuuntelen. Asetan lyijykynän paperille ja kirjaan kellarinväen pulinat.  Ja oivallukset. Mitä kauemmin kirjoitan, sitä enemmän niitä tulee.

Kirjaan tarkkaakin tarkemmat havainnot (joista minulla ei päivällä ollut aavistustakaan). Ja johtopäätökset. Joskus kellarinväki tekee aivan loistavia johtopäätöksiä! Tuosta noin vain. Ja ideoita. Toimintasuunnitelmia.

Jotain kuulemastani hyödynnän heti samana päivänä. Jotain jää elämään, ihmettelyn asteelle. Mutta eräät tarkastaja teilaa armotta. (Ja tästä joskus lisää.)

Aamusivut muuten palvelee myös kellarin väkeä! Kellarin väki on aivan otettu, kun joku kuuntelee. Ja se joku olen minä. Kuuntelen omaa kellariani, omia syvyyksiäni. Ei sen kummempaa.

Ja kuitenkin, huomattavan kummaa. Kokeile vaikka 🙂

Otsasuonet pullottaen (tämä lainaus ystävältäni Lauralta, ihana sanankäyttäjä!) olen pari päivää pähkäillyt, mitä pitäisi seuraavaksi kirjoittaa. Jos teille sopii, niin pohdin sitä hetken tässä ennen kuin julkaisen seuraavan artikkelini.

Epäilyttävä jo tuo ongelmanasettelu, eikö olekin? Mitä pitäisi kirjoittaa? Aivan kuin olisi joku oikea ratkaisu.

Kysyn itseltäni: kirjoittaisinko jotain,

1. Minkä uskon kuulostavan vakuuttavalta?
vai
2. Mistä uskon Sinulle olevan iloa ja hyötyä?
vai
3. Mitä itse pidän tärkeänä?
vai
4. Minkä kirjoittaminen on hauskaa?

Vastaukset:

Kohta 1: On tietysti hyvä kuulostaa vakuuttavalta. Mutta syntyykö vakuuttavuus siitä, että yrittää olla sellainen kuin uskoo vakuuttavan olevan? Ei.

Kohta 2: Voin toki kirjoittaa sellaista, mistä uskon Sinulle olevan hyötyä. Mutta onnistunko? Ehkä en. Koska en tiedä, mistä Sinulle on hyötyä. Ja koska on vaikea miellyttää yhtä aikaa teitä kaikkia miljoonaa lukijaa.

Kohta 3: Tätä voin tietysti yrittää: kirjoittaa siitä, mitä pidän tärkeänä. Tosin se vaihtelee päivittäin. Saatan seuraavana päivänä miettiä, olikohan tuo nyt ollenkaan tärkeää.

Kohta 4: Ettäkö kirjoittaisin jotain sellaista, minkä kirjoittaminen on hauskaa? Onkohan se ihan luvallista?

Mahtavaa olla täällä tänään. Tämä on pieni askel  blogiavaruudessa, mutta suuri askel  erään tietokoneen näppäimistöllä.

Tämä on jännittävää. Pelkään, että happi loppuu tai että irtoan piuhoista ja leijun (blogi)-avaruuden äärettömyyteen.

Tämä on hauskaa, täällähän voi pomppia miten päin tahansa, ei painovoimaa!

Tämä on kaunista, näkisittepä miten runolliselta maapallo näyttää. Ja miten tähdet ovat suuria, kun niitä pääsee katsomaan lähempää.

Tässä ollaan. Ilo jakaa tätä kaikkea kanssanne. Enimmäkseen maanpinnalta. Tänään kuitenkin – näin avajaisten kunniaksi – jalat tukevasti avaruudessa.

Tervetuloa blogiini!