Luin jostain, että Dalai Lama meditoi joka päivä tunnin. Kuitenkin, kun on oikein kiire, hän meditoi kaksi tuntia.
Ymmärrän idean. Mieli rauhoittuu kun asetun aloilleni. Kiire saa uudet mittasuhteet.
Äsken oli tärkeää siivota koti, vastata kiireesti sähköpostiin, suunnitella kurssia ja soittaa puhelu. Nyt se voi odottaa. Laitan sen odottamaan. Joskus kiire pyörii mielessä kauan. Joskus se ei hellitä ollenkaan. Olennaista on, että sen kanssa voi rauhoittua. Tärkeät asiat ovat yhä tärkeitä, kun lopetan meditoinnin (tai sitten eivät ole, mutta oivallus sekin). Voin meditoinnin jälkeen katsoa kaikkea etäämpää. En ole tunteideni vallassa eivätkä ne syö energiaani.
Voin paremmin valita, miten asioihin reagoin.
Joogameditaatiosta pidän, koska se samaan aikaan pysäyttää ja liikuttaa. Olen aivan hiljaa ja aistin itseäni. Kehoani, tunteitani, ajatuksiani. Nostan hitaasti kättä tai jalkaa, Joskus tuo pieni liike tuntuu uskomattoman suurelta ja voimakkaalta. Kun hidastan ja yksinkertaistan kaiken hetkeksi, se herkistää aistimaan eri tavalla.
Ryhmässä nauramme, että kannattaako siitä puhua, että käden liikuttaminen hitaasti tuntuu joskus taivaalliselta.
Mutta se on lahja. Herkkyys siirtyy myös muuhun elämään. Elämän kokemiseen ei vaadita enää niin paljon. Pienet asiat koskettavat.
No comments yet.