Archive | Blogi

Mitä on tietoinen läsnäolo?

Hetkinen, kysytäänpä tietoiselta läsnäololta.

”Olen siellä missä sinäkin olet. Näytän sinulle kaiken mitä on. Katsotko? Vai elätkö jonkun toisen elämää? Jonkun joka on elänyt menneisyydessä tai jonkun joka elää ehkä tulevaisuudessa.

Mitä sinulla on? Tämä hetki. Ehkä huomaat sen vain juhlapyhinä, jos silloinkaan.

Väität, että minä piileskelen. Kun olen korvassa, silmässä, nenässä ja iholla. Kuljen happena hengityksessä, keuhkoissa ja sisäelimissäsi.

Laulan lintuna puussa. Tuoksun kesäaamussa, vaahtoan tiskivedessä. Maistun rusinana pullassa ja maksalaatikossa.

Olen pelko, hetkeä ennen kuin suutut ja kateus, hetkeä ennen kuin arvostelet. Huomasitko?

Mörahdan vatsassa, siristyn silmissä, kuumotan poskilla. Olen pamppailuna sydämessä, puristuksena kättelyssä, hipaisuna huulillasi.

Virtaan kuin tuuli hengityksen matkassa. Keuhkoihin. Isoon varpaaseen. Pikkusormeen. Päälaelle. Ja takaisin. Palleaan. Sydämeen. Sinun sydämeesi ja muiden.”

Terveisiä tietoisen läsnäolon kurssilta!

Joku selitys täytyy olla sille, että parittomien sukkien koriin on talven aikana ilmestynyt sinistä sukkaa, punaista sukkaa, valkoista sukkaa, mustaa sukkaa, ruskeaa sukkaa, urheilusukkaa, raitasukkaa ja luokittelematonta kummajaissukkaa.

Joku selitys. Kolikollahan on aina toinen puoli. Ilmiöllä vastakohta.  Asioilla merkitys. Onhan? Missä ovat kadonneet sukat?

Parittomien sukkien korissa on 36! yksinäistä, hylättyä, viratonta sukkaa. Miksi? Muistuttamassa kaiken katoavaisuudesta? Muistuttamassa siitä, että joidenkin asioiden edessä meidän täytyy vain nöyrtyä? Kertomassa siitä, että jotkut ilmiöt jättävät sanattomaksi, jäävät vaille selitystä?

(Vai siitä, että meidän tulisi olla hieman huolellisempia? Ei kai?)

Mihin sukat katoavat? Miksi näin tapahtuu? Niin monta hukattua sukkaa.

Sitä voimme vain aavistella.

Ehkä sukkien mustassa aukossa vietetään railakasta elämää. Tanssitaan ja syödään hyvin. Iloitaan siitä, että työ haisevien varpaiden lämmittäjänä on ohi. Että enää ei tarvitse painautua känsiä vasten eikä litistyä liikavarpaiden lämmikkeeksi.

Ehkä jonain päivänä ymmärrämme sukkien kiertokulusta enemmän. Siihen asti: eläköön parittomien sukkien (raivostuttava) arvoitus!

Lähdin käymään postilaatikolla. Nappasin avaimet mukaani, koska postilaatikko on lukollinen. Kävelin pihan poikki, parkkipaikan ohi. Lähestyin postilaatikkoa ja osoitin sitä kädessäni olevilla avaimilla. Painoin nappia avaimenperässä.

Samassa ihmettelin, miksi auto takanani naksahti. Kuka kumma avasi autoni ovia? Käännyin, ja tajusin, että itsehän siinä naksuttelen auton avaimia. Kun yritän niillä avata postilaatikkoa. Ei muuta kuin hekotellen sisään vaihtamaan avaimia.

Tekee hyvää nauraa itselleen. Vaikka vähän tuo kyllä myös itketti. 😉

Äläkä muuten lannistu, jos kiitospäiväkirjan pitäminen ei aina menekään ihan nappiin. Ei sen kuulukaan mennä! Kiitä vaikka siitä, että taas on päivä uusi. 🙂

Oletko koskaan kirjoittanut kiitospäiväkirjaa? Kirjoittaminen vie aikaa alle viisi minuuttia.

Ojennat kätesi yöpöydän laatikkoon tai patjan alle, missä sitten kirjaa ja kynää säilytätkin. Avaat kirjan ja kirjoitat viisi kiitoksen aihetta. Hetki ennen nukahtamista. Ihan mistä tahansa.

Rasittavaa? Joskus on.  Juuri kun vihdoin saisi painaa pään pielukselle ja sulkea silmänsä, pitääkin vielä tehdä yksi ponnistus: kirjoittaa viisi kiitosta!

Jos nyt ajattelee, miten ihanaa nukahtaminen on, niin eihän tuossa järkeä ole.  Mutta:

1.)    Kun kirjoitat kiitoksia, joudut ajattelemaan kiitoksia. Kun kirjoitat kiitoksia, tunnet väistämättä kiitollisuutta. Etkä pysty samaan aikaan tuntemaan vaikkapa pelkoa tai kiukkua. Juuri silloin kiitollisuus sulkee pelon tai harmin pois mielestäsi. Ja sitten nukahdat.

2.)    Se mihin keskityt, lisääntyy. Siihen kiinnität yhä enemmän huomiota. Sitä alat ajatella automaattisemmin. Mielenlaatusi saattaa siis huomaamatta siirtyä kohti yhä valoisampia näkökulmia.

3.)    Itsekuri. Asiassa, jonka haluat tehdä. Jos siis haluat. Itsekurin harjoittaminen tällaisin pienin – ikään kuin yhdentekevin – tehtävin… No, voit kokeilla, mitä se vaikuttaa. Alku on hankalin, minkä varmaan tiesitkin. Kun hommassa on rutiinia, vastus pienenee.

Ystävä kysyi: ”Entä silloin kun sua nukkumaan mennessä oikein harmittaa tai ahdistaa? Eikä yhtään huvita ajatella kiitoksia. Mitä silloin teet?” No, silloin juurikin kirjoitan. Voin kertoa, että koskaan tuosta harjoituksesta ei ole niiiiin paljon hyötyä kuin silloin.

”Entäs jos ei millään jaksa?” hän vielä kysyi. ”Ei sitten millään.”

Kysymys on aina valinnasta. Silloinkin kun väsyttää. Valitset sen, mikä on tärkeintä.

Mutta kun olet etukäteen päättänyt, sinun ei tarvitse valita. Silloin vain kirjoitat. Kokeile.

Olin reilun viikon poissa tutusta ilmastosta, ja  vuodenaikakompassini  on yhä sekaisin. Ehkäpä en ole riittävän tottunut matkaaja. Mitä luulette… ehkäpä kompassitauti kertoo siitä, että pitäisi matkata useammin?

Kun lapsi kysyi toiselta, onko naapurin uima-altaassa vielä vettä, minulla pyöri kompassi kierroksilla osaamatta pysähtyä. Vielä vettä? Kesä? Syksy? Kevät? Oliko altaassa jo vettä vai oliko altaassa enää vettä?

Kun huomasin, että on kuudestoista päivä, ajattelin, että ystäväni on nyt siis matkannut Sodankylään. Hän kun oli menossa elokuvajuhlille. Tänään hoksasin, että ei ole vielä kesäkuu!

Elän kuitenkin muuten ihan normaalia arkea. Joten ehkä tämä tauti ei olekaan liian vakava.

Taidanpa vielä vähän muistella Toscanaa. 🙂

Casale Marittimossa meitä ympäröivät kumpuilevat pellot ja oliviipuulehdot. Ikivanha kylä kipusi rinnettä talomme takana. Maisemassa kohosi vuorenhuippuja, ikkunasta häämötti meri. Mitä enää voisi toivoa?

Kumpareiden päällä vartioi siellä täällä yksittäinen pallopuu. Ja ylväissä riveissään seisoivat sypressit.

Vanha talo, jossa asuimme, oli täynnä kauniita yksityiskohtia: ovia, ikkunoita, pöytiä, tuoleja, sänkyjä, tauluja, astioita.. vanhoja, italialaisia yksityiskohtia.

Kylä. Talot. Kahvilat. Vanhat seinät ja muurit, kivetyt kadut.  Kukkaistutukset, kaktukset ruukuissaan ovenpielissä ja ikkunalaudalla. Ovet, jokainen omanlaisensa, kuten postilaatikotkin.

Valo oli erilainen joka hetki. Milloin pehmeä, milloin kirkas, milloin matala, milloin korkea. Pilvet ja sumu; tulivat ja menivät. Paikallaan istuen maisema näytti erilaiselta kuin kävellen tai juosten.

Kauneuden nautiskeluni kiteytyi hetkeen lepotuolissa, kun sanoin: ”Kylläpä nauttiminen käy voimille! Pitäisi varmaan ottaa nokoset. ”

Nauroin ystäväni kanssa.

Tajusin pari asiaa:

• Tämä hetki on naurettavan nautinnollinen
• Nauttimistakaan ei jaksa loputtomiin;)

Nythän on niin, että tekee hyvää ihmiselle istua joskus Italiassa oliivipuun juurella ja katsella laskevaa aurinkoa, kuunnella kun etelänsatakieli laulaa.

Tekee hyvää herätä vanhassa talossa tummien kattoparrujen alla, avata punaiset ikkunaluukut ja hengittää raikasta ilmaa, joka Välimereltä puhaltaa.

Hyvää tekee myös kiivetä tuhatvuotisen kylän kapeita kujia tai juosta lenkkiä kumpuilevilla poluilla.

Hyvää tekee irrota välillä arjesta. Siellä taas kohta tavataan!

Alkuun lainaan ystäväni, entisen työkaverini, Netta Waldenin lausahdusta.  (Ja niille, jotka eivät vielä Nettaa tunne, ihan pakko kertoa: Netasta tuli kirjailija, ja se tapahtui niin kuin vain saduissa, wau.  =D  Mutta se on erittäin totta.)

Netta kertoi vastanneensa haastattelussa, että hänen lempityöskentelypaikkansa on sänky. Hän sanoi myöhemmin hoksanneensa, että vastaus saattoi vaikuttaa epäilyttävältä. Ei minusta! Olin vain aivan haltioissani. Ihanaa, kun joku muukin työskentelee sängyssä!

Minulle käy toisinaan niin, että olen yöpaita päällä vielä klo 14.45, ja pelkään ovikellon soivan, ja ihmisten saavan minusta aivan väärän käsityksen.

Miksi työskentelen sängyssä?

1. Sänky on ihanan pehmeä ja lämmin paikka.
2. Kun työskentelee sängyssä, tuntuu kuin samalla olisi lomalla.
3. Jos pystyy ahdistumatta myös työskentelemään sängyssä, tietää tekevänsä jotain tosi kivaa työtä.
4. Jos tekeminen ei ole kivaa, se saattaa muuttua kivemmaksi, kun sitä tekee sängyssä.
5. On kapinallista työskennellä sängyssä.
6. On pöljää työskennellä sängyssä.
7. Sängyssä kannattaa työskennellä jo pelkästään siitä ilosta, että on mahdollista työskennellä sängyssä. Monia töitähän ei sänkyyn voi tuoda. Kuten peruskoululaisten opettamista tai työnohjausta.

Mutta mistä todella on kysymys?

8.  Jos on oikein ahkera, ei missään välissä kerta kaikkiaan ehdi nousta sängystä.

Niin että jos me sängyssä työskentelijät joskus avaamme oven yöpaidassa, niin se ei sitten ole sitä miltä se näyttää.

P.S. Luetin tekstin tyttärelläni. Kannatti. Teini-ikäisen viisaudella hän heti huomasi puuttuvan kohdan:

9.  Jos väsyttää, voi alkaa nukkua.

On mahtavaa, kun ihmiset tekevät juttuja, joita haluavat tehdä. Sitä ajattelin viime viikonloppuna, kun kävin Jokioisissa.

Perheemme nuori rautatieharrastaja lähti tutustumaan Jokioisten museorautatieyhdistyksen höyryvetureihin. Ja resiinoihin. Ja kymmeneen muuhun juna-innokkaaseen lapseen ja nuoreen.

Kaksi sympaattista nuortamiestä piteli nuorten viikonlopun lankoja käsissään – rakkaudesta museorautatien maailmaan, niin ymmärsin.  Miehiltä näytti hoituvan niin ruuanlaitto kuin höyryveturilla ajo. Sekä leppoisaan tyyliin nuorten ohjeistaminen: ”Veturihallissa ei pidä eikä tarvitse juosta. Aikaa on koko viikonloppu :)”

Niin, tosiaan, höyryveturiharrastajat eivät arvatenkaan ole niitä, joilla on aina kiire jonnekin. Höyryveturilla ajaminen lie nautiskelua.

Kun junanvaunuun lastattiin soppakattila ja lämpimästi puettuja erikokoisia veturinkuljettajia, huomasin että äidin on aika lähteä kotiin päin. Junaretkeltä Humppilasta palattaisiin kuulemma vasta illansuussa. Sitä ennen tehtäisiin keväisiä kunnostustöitä radanvarressa.  Ja sitten ajeltaisiin resiinoilla.

Seuraavana päivänä kuulin, että juna oli ’pysäytetty johonkin pellolle’ ja paistettu lättyjä. Siistii!