Author Archive | Katariina Uusitalo

Blogi elää yhä hiljaista elämäänsä. En halua poistaa sitä, vaikka liiketoiminnan kannalta ehkä olisi parempi poistaa se kuin pitää sitä hiljaa, odottamassa.

Odottamassa, mitä? En tiedä, asiat kypsyvät, enkä pelkää antaa niiden kypsyä. Tuttuun tapaan on todettava, että kirjoittaminen sekä vetää minua puoleensa että työntää pois. Pakottaa ei kannata, eikä sellaista kannata julkaista, mistä ei oikein pidä ..tai kannattaisikohan joskus? Elämä ei ole täydellistä. Eikä täydellisiä kirjoituksia. Mutkatkin on ajettava päästäkseen perille.

Usein deadlinet auttavat hyvän synnyttämisessä, mutta yrittäjällä niitä ei aina ole. Milloin on blogitekstin deadline?

Vaikka täällä blogissa mutkittelen pienten kirjoitusteni kanssa, työnohjausmaailmassa ajelen aika tyytyväisenä. Työnohjaus on mielenkiintoista ja se koskettaa.

Työnohjaajana pyrin olemaan vähän kuin kesällä riippumatossa: katselen pää kenossa työnohjattavien esiin nostamia pilviä. Jotkut ovat poutaisia, jotkut synkkiä sade- tai myrskypilviä.

Työnohjaajan tehtävä on aistia, napata ja pysäyttää pilvistä tärkeimmät – työnohjattaville tärkeimmät! Autan synnyttämään puhdistavaa ja ravitsevaa sadetta. Autan salamoita iskemään, mutta niin ettei aiheudu vaaraa. Yhdessä etsimme tuulenvireen, joka kuivaa sateen jäljet. Yhdessä kestämme kaatosateenkin, jos sitä vain jatkuu ja jatkuu. Yhdessä etsimme sateensuojan.

Parasta on kun sade ja auringonpaiste synnyttävät sateenkaaren. Joskus löytyy aarteita!

Elokuu 😉 Niin se aika rientää! Lähestytään syksyn kynnystä. Mitähän sen kynnyksen yli veisi mukanaan?

Riippumaton ainakin vien, sen ympärillä surisevat kärpäset, sudenkorennon, aaltojen pauhun ja auringon porottavan kuumuuden.

Kuljetin tänä kesänä mukanani riippumattoa. Ripustelin sitä kahden mökin rantakoivuihin. Myönnettävä on: en ole yhtään riippumaton riippumatosta. Olen riippuvainen sen hellästä keinutuksesta, sen vartalon mukaan muotoutuvasta kankaasta. Ja reunoista, joita voi käännellä aurinkosuojaksi, tuulensuojaksi tai hyttyssuojaksi.

Riippumaton reunojen alle voi pujahtaa myös muuten vain. Ja riippumatossa voi olla jalat irti maasta, eikä kukaan kysy miksi.

Riippumatossa sitä vasta on riippumaton. Riippumatossa olo on vapaa. Silloin kun on riippumatossa, ei tarvitse olla missään muualla.

Olen latonut riippumaton viereen kolme pinoa kirjoja. Ja vähän evästä. Kolme pinoa!?! Niin, koska haluan olla vapaa valitsemaan sen kirjan, joka tuntuu hyvältä juuri nyt.

On kiusallista vaatia muita perheenjäseniä pakkaamaan lomamatkoille vain välttämätön, kun itse ottaa pari repullista kirjoja (joista lukee vain muutamaa). Mutta tällä nimenomaisella Lue-sydämesi-kyllyydestä -retriitillä ei ole muita osallistujia eikä siis ylikuormaa matkatavaroita.

En nouse pois riippumatosta koko päivänä. Näen melkein nälkää. Enkä nouse seuraavanakaan. Kukaan ei odota minua. Se on hauskaa juuri, koska yleensä odottaa.

En malta lämmittää saunaa. Menen uimaan vasta yöllä. On jo sankka hämärä, usvaharso kietoo kaiken sisäänsä, peittää näkyvistä mökin valot. Ilma on viileä.  Vesi on lämmin, voin tyynesti kävellä järveen. Vaikka on vähän aavemaista, liu’un mustaan pehmeään veteen.

Silloin on hetken yössä niin ihanaa, että olen riippumaton riippumatosta.

Haa, tänä aamuna oli tavoitteena kirjoittaa blogiin jotain vähän asiallisempaa, jotain vähän virallisempaa tai jotain vähän tieteellisempää. Tässä tulos:

”NYT on kesä!

Kunpa edes välillä muistaisin sen. Eläisin tässä ja nyt. Tuntisin ruohon jalkapohjien alla, kävelisin pitkään ja hitaasti, tuntisin miten jalat liikkuvat ja se on ihanaa.

Ostaisin jäätelön ja söisin sitä, niin että huulet huurtuisivat makeasta, hampaita vihloisi ja käsille valuisi auringon sulattamia tahmeita noroja.  Sitten kävelisin rantaan, hiekka polttaisi jalkapohjia, pursuisi varpaiden väleistä. Pulahtaisin järveen, huuhtoisin kasvoni ja antaisin raikkaan veden kietoa itsensä kesän kuumuuteen…jne.”

Ei kuulkaa, tämä likka siirtyy nyt yrittämisestä vähempään yrittämisen tilaan ja antaa tulla mitä on tullakseen. Ja olla mitä on ollakseen. Joskus niin vaan on paras. Joskus juuri siitä syntyy jotakin.

Elikkäs luoville ajatuksille tilaa, hengailulle tilaa, ystäville tilaa, kesätuulelle tilaa ja mansikoille tilaa. Tavataan viimeistään elokuussa, ettehän katoa minnekään!

P.S. Tietoisesta läsnäolosta lisää, kun syksy koittaa, se on saletti.
Ja kirjoista. Haluan kirjoittaa lisää ajatuksia hyvistä kirjoista.
Nähdään 🙂

Mitä on tietoinen läsnäolo?

Hetkinen, kysytäänpä tietoiselta läsnäololta.

”Olen siellä missä sinäkin olet. Näytän sinulle kaiken mitä on. Katsotko? Vai elätkö jonkun toisen elämää? Jonkun joka on elänyt menneisyydessä tai jonkun joka elää ehkä tulevaisuudessa.

Mitä sinulla on? Tämä hetki. Ehkä huomaat sen vain juhlapyhinä, jos silloinkaan.

Väität, että minä piileskelen. Kun olen korvassa, silmässä, nenässä ja iholla. Kuljen happena hengityksessä, keuhkoissa ja sisäelimissäsi.

Laulan lintuna puussa. Tuoksun kesäaamussa, vaahtoan tiskivedessä. Maistun rusinana pullassa ja maksalaatikossa.

Olen pelko, hetkeä ennen kuin suutut ja kateus, hetkeä ennen kuin arvostelet. Huomasitko?

Mörahdan vatsassa, siristyn silmissä, kuumotan poskilla. Olen pamppailuna sydämessä, puristuksena kättelyssä, hipaisuna huulillasi.

Virtaan kuin tuuli hengityksen matkassa. Keuhkoihin. Isoon varpaaseen. Pikkusormeen. Päälaelle. Ja takaisin. Palleaan. Sydämeen. Sinun sydämeesi ja muiden.”

Terveisiä tietoisen läsnäolon kurssilta!

Joku selitys täytyy olla sille, että parittomien sukkien koriin on talven aikana ilmestynyt sinistä sukkaa, punaista sukkaa, valkoista sukkaa, mustaa sukkaa, ruskeaa sukkaa, urheilusukkaa, raitasukkaa ja luokittelematonta kummajaissukkaa.

Joku selitys. Kolikollahan on aina toinen puoli. Ilmiöllä vastakohta.  Asioilla merkitys. Onhan? Missä ovat kadonneet sukat?

Parittomien sukkien korissa on 36! yksinäistä, hylättyä, viratonta sukkaa. Miksi? Muistuttamassa kaiken katoavaisuudesta? Muistuttamassa siitä, että joidenkin asioiden edessä meidän täytyy vain nöyrtyä? Kertomassa siitä, että jotkut ilmiöt jättävät sanattomaksi, jäävät vaille selitystä?

(Vai siitä, että meidän tulisi olla hieman huolellisempia? Ei kai?)

Mihin sukat katoavat? Miksi näin tapahtuu? Niin monta hukattua sukkaa.

Sitä voimme vain aavistella.

Ehkä sukkien mustassa aukossa vietetään railakasta elämää. Tanssitaan ja syödään hyvin. Iloitaan siitä, että työ haisevien varpaiden lämmittäjänä on ohi. Että enää ei tarvitse painautua känsiä vasten eikä litistyä liikavarpaiden lämmikkeeksi.

Ehkä jonain päivänä ymmärrämme sukkien kiertokulusta enemmän. Siihen asti: eläköön parittomien sukkien (raivostuttava) arvoitus!

Lähdin käymään postilaatikolla. Nappasin avaimet mukaani, koska postilaatikko on lukollinen. Kävelin pihan poikki, parkkipaikan ohi. Lähestyin postilaatikkoa ja osoitin sitä kädessäni olevilla avaimilla. Painoin nappia avaimenperässä.

Samassa ihmettelin, miksi auto takanani naksahti. Kuka kumma avasi autoni ovia? Käännyin, ja tajusin, että itsehän siinä naksuttelen auton avaimia. Kun yritän niillä avata postilaatikkoa. Ei muuta kuin hekotellen sisään vaihtamaan avaimia.

Tekee hyvää nauraa itselleen. Vaikka vähän tuo kyllä myös itketti. 😉

Äläkä muuten lannistu, jos kiitospäiväkirjan pitäminen ei aina menekään ihan nappiin. Ei sen kuulukaan mennä! Kiitä vaikka siitä, että taas on päivä uusi. 🙂

Oletko koskaan kirjoittanut kiitospäiväkirjaa? Kirjoittaminen vie aikaa alle viisi minuuttia.

Ojennat kätesi yöpöydän laatikkoon tai patjan alle, missä sitten kirjaa ja kynää säilytätkin. Avaat kirjan ja kirjoitat viisi kiitoksen aihetta. Hetki ennen nukahtamista. Ihan mistä tahansa.

Rasittavaa? Joskus on.  Juuri kun vihdoin saisi painaa pään pielukselle ja sulkea silmänsä, pitääkin vielä tehdä yksi ponnistus: kirjoittaa viisi kiitosta!

Jos nyt ajattelee, miten ihanaa nukahtaminen on, niin eihän tuossa järkeä ole.  Mutta:

1.)    Kun kirjoitat kiitoksia, joudut ajattelemaan kiitoksia. Kun kirjoitat kiitoksia, tunnet väistämättä kiitollisuutta. Etkä pysty samaan aikaan tuntemaan vaikkapa pelkoa tai kiukkua. Juuri silloin kiitollisuus sulkee pelon tai harmin pois mielestäsi. Ja sitten nukahdat.

2.)    Se mihin keskityt, lisääntyy. Siihen kiinnität yhä enemmän huomiota. Sitä alat ajatella automaattisemmin. Mielenlaatusi saattaa siis huomaamatta siirtyä kohti yhä valoisampia näkökulmia.

3.)    Itsekuri. Asiassa, jonka haluat tehdä. Jos siis haluat. Itsekurin harjoittaminen tällaisin pienin – ikään kuin yhdentekevin – tehtävin… No, voit kokeilla, mitä se vaikuttaa. Alku on hankalin, minkä varmaan tiesitkin. Kun hommassa on rutiinia, vastus pienenee.

Ystävä kysyi: ”Entä silloin kun sua nukkumaan mennessä oikein harmittaa tai ahdistaa? Eikä yhtään huvita ajatella kiitoksia. Mitä silloin teet?” No, silloin juurikin kirjoitan. Voin kertoa, että koskaan tuosta harjoituksesta ei ole niiiiin paljon hyötyä kuin silloin.

”Entäs jos ei millään jaksa?” hän vielä kysyi. ”Ei sitten millään.”

Kysymys on aina valinnasta. Silloinkin kun väsyttää. Valitset sen, mikä on tärkeintä.

Mutta kun olet etukäteen päättänyt, sinun ei tarvitse valita. Silloin vain kirjoitat. Kokeile.

Olin reilun viikon poissa tutusta ilmastosta, ja  vuodenaikakompassini  on yhä sekaisin. Ehkäpä en ole riittävän tottunut matkaaja. Mitä luulette… ehkäpä kompassitauti kertoo siitä, että pitäisi matkata useammin?

Kun lapsi kysyi toiselta, onko naapurin uima-altaassa vielä vettä, minulla pyöri kompassi kierroksilla osaamatta pysähtyä. Vielä vettä? Kesä? Syksy? Kevät? Oliko altaassa jo vettä vai oliko altaassa enää vettä?

Kun huomasin, että on kuudestoista päivä, ajattelin, että ystäväni on nyt siis matkannut Sodankylään. Hän kun oli menossa elokuvajuhlille. Tänään hoksasin, että ei ole vielä kesäkuu!

Elän kuitenkin muuten ihan normaalia arkea. Joten ehkä tämä tauti ei olekaan liian vakava.

Taidanpa vielä vähän muistella Toscanaa. 🙂

Casale Marittimossa meitä ympäröivät kumpuilevat pellot ja oliviipuulehdot. Ikivanha kylä kipusi rinnettä talomme takana. Maisemassa kohosi vuorenhuippuja, ikkunasta häämötti meri. Mitä enää voisi toivoa?

Kumpareiden päällä vartioi siellä täällä yksittäinen pallopuu. Ja ylväissä riveissään seisoivat sypressit.

Vanha talo, jossa asuimme, oli täynnä kauniita yksityiskohtia: ovia, ikkunoita, pöytiä, tuoleja, sänkyjä, tauluja, astioita.. vanhoja, italialaisia yksityiskohtia.

Kylä. Talot. Kahvilat. Vanhat seinät ja muurit, kivetyt kadut.  Kukkaistutukset, kaktukset ruukuissaan ovenpielissä ja ikkunalaudalla. Ovet, jokainen omanlaisensa, kuten postilaatikotkin.

Valo oli erilainen joka hetki. Milloin pehmeä, milloin kirkas, milloin matala, milloin korkea. Pilvet ja sumu; tulivat ja menivät. Paikallaan istuen maisema näytti erilaiselta kuin kävellen tai juosten.

Kauneuden nautiskeluni kiteytyi hetkeen lepotuolissa, kun sanoin: ”Kylläpä nauttiminen käy voimille! Pitäisi varmaan ottaa nokoset. ”

Nauroin ystäväni kanssa.

Tajusin pari asiaa:

• Tämä hetki on naurettavan nautinnollinen
• Nauttimistakaan ei jaksa loputtomiin;)