Hiihdin, satoi lunta, oli kaunista, rauhaa, kuin Lapissa. Lumiset puut, kehon liike. Lempipaikassa, suomaisemassa, join mehun. Katsoin yhtä pientä puuta, miten se oli rujo ja kaunis samaan aikaan. Lumen alla, vailla alaoksia, se levittäytyi tilaansa.
Olin tietoinen.
Rauhaa tuntui, laskeutumista johonkin. Suu hymyyn, kuin itsestään. Levollinen olo.
Ihmettelin, miten luonto saa sen aikaan, tekemättä mitään. Muistelin matkoja Lappiin, olin melkein siellä. Harmittelin vähän, kun kamera ei toimi. Olin kiitollinen lumesta, maisemasta, ajasta (jonka otin), hiihtämisestä kehossa.
Sama rauha nyt, kun kirjoitan, kiitollisuutta. Ihmetystä siitä, että ei-juuri-mikään-erityinen-kotikulmilla onkin niin hienoa.
No comments yet.