Muistan vieläkin elävästi sen hetken, kun ensimmäisen kerran tajusin, että opettajanakin voin joskus vain ihmetellä asioita. Keskustelin jonkun oppilaan vanhemman kanssa, ja yhtäkkiä löytyikin sellainen yhdessä ihmettelevä sävel, joka tuntui hyvältä. Uusi maailma aukesi.
Oli ollut sellainen käsitys, että ihmisen – ja varsinkin opettajan – täytyy aina tietää, aina osata vastata. Huh huh, se oli nuorelle ja tietämättömälle kovaa roolin vetämistä ja melkoista tietämättömyyden peittelemistä. Sillä eihän sitä juuri mistään juuri mitään tiennyt. Eikä tiedä vieläkään. Mutta nyt siitä osaa jopa nauttia. Tietämättömällä nimittäin syntyy aivan erilainen suhde toiseen ihmiseen, kuin sellaisella, joka koko ajan ’tietää’. Ja tuo tietäminen todellakin lainausmerkeissä, koska harvassa ne asiat, joissa tieto on todella objektiivista ja muuttumatonta.
Työnohjaajana on usein jopa suotavaa, ettei tiedä liikaa. Ei pidä tietää toisten puolesta. Jos liikaa tietää, alkaa helposti ratkoa toisten ongelmia. Ikävä kyllä työnohjaajan tieto ei välttämättä ole se tieto, mitä asiakas juuri silloin tarvitsee. Eikä työnohjaajan ratkaisu se, mikä eniten hyödyttää asiakasta. Olisi enemmänkin osattava seurata asiakasta, kysyä lisää siitä mitä hän puhuu, ohjata katsomaan monelta eri suunnalta. Pitäisi reagoida, ei vetää rekeä ja tietää vastauksia. Yhdessä ihmetellen voidaan etsiä ja tehdä sitä tietoa, jota juuri tässä kaivataan. Luulisin 😉
Opettaja toki tarvitsee monessa kohtaa työvälineenään tietoa, tietämistä ja määrätietoisuutta. Silti kannattanee opettajankin työssään antaa tilaa myös ihmettelylle. Yhteiselle ihmettelylle, sille dialogille. Aukeaa uusia maailmoja.
No comments yet.