Puhuttiin ystävän kanssa kateudesta. Ärsyttävä tunne.
Ikävä tunne silloin, kun joku kadehtii minua. Eikö minulla muka ole oikeus kaikkeen tähän? Jos tietäisit elämästäni enemmän, et kadehtisi! Olen ansainnut joka hetken / joka pennin / joka ansioni kovalla työllä. Ei ole reilua, että karehdit!
Tai entä sitten, vaikka olisinkin lahjaksi saanut? Eikö minulla muka ole oikeus nauttia? Pitääkö olla siitä syyllinen olo?
Tai kun itse huomaa kadehtivansa: Täytyy olla reipas, ei saa kadehtia! Pitää katsella elämää avoimin mielin, pitää vain arvostaa toisia. Jos kollega osaa kaikkea mitä haluaisit osata: kunnioita, ota opiksesi! Iloitse siitä mitä toisilla on.
Kuka sanoo, että pitää ottaa opikseen?
Ei kukaan (tai kaikki). Mutta kannattaa ottaa. Fiksu ihminen ottaa opikseen.
Huoah. Joskus se on helpommin sanottu kuin tehty.
Mutta tiedättekö, tietoinen läsnäolo on ihanaa. Tietoinen läsnäolo ei sano: ”Ole reipas!” Tietoinen läsnäolo sanoo: ”Huomaa kateus. Anna sen olla. Katso sitä.”
Ahaa, näin on. Kateushan se siinä.
Tietoinen läsnäolo ei kysy, mistä kateus tuli ja miksi. Se ei syytä. Se vain valaisee näkyväksi sitä mikä on.
Tietoinen läsnäolo on armollinen. Se sallii. Asiat ovat nyt näin. Se ymmärtää. ”Tuo vain on niin inhimillistä, Katariina! Tiedätkö, kaikki kadehtivat joskus.”
Ei tietoinen läsnäolo välttämättä tee kadehtimista kivammaksi tunteeksi. Mutta se poistaa vähän paukkuja sisäiseltä seriffiltä, joka sanoo: ”Mene vankilaan, Katariina, mene suoraan vankilaan, kulkematta lähtöruudun kautta.”
Sisäinen seriffi. Tiedättekö ketään tuomitsevampaa? Se kaveri osaa ampua.
Jos aina joutuu vankilaan, kun ilmassa on kateutta, miten koskaan voisi oppia ymmärtämään mistä kateudessa on kysymys?
No comments yet.