Taidanpa vielä vähän muistella Toscanaa. 🙂
Casale Marittimossa meitä ympäröivät kumpuilevat pellot ja oliviipuulehdot. Ikivanha kylä kipusi rinnettä talomme takana. Maisemassa kohosi vuorenhuippuja, ikkunasta häämötti meri. Mitä enää voisi toivoa?
Kumpareiden päällä vartioi siellä täällä yksittäinen pallopuu. Ja ylväissä riveissään seisoivat sypressit.
Vanha talo, jossa asuimme, oli täynnä kauniita yksityiskohtia: ovia, ikkunoita, pöytiä, tuoleja, sänkyjä, tauluja, astioita.. vanhoja, italialaisia yksityiskohtia.
Kylä. Talot. Kahvilat. Vanhat seinät ja muurit, kivetyt kadut. Kukkaistutukset, kaktukset ruukuissaan ovenpielissä ja ikkunalaudalla. Ovet, jokainen omanlaisensa, kuten postilaatikotkin.
Valo oli erilainen joka hetki. Milloin pehmeä, milloin kirkas, milloin matala, milloin korkea. Pilvet ja sumu; tulivat ja menivät. Paikallaan istuen maisema näytti erilaiselta kuin kävellen tai juosten.
Kauneuden nautiskeluni kiteytyi hetkeen lepotuolissa, kun sanoin: ”Kylläpä nauttiminen käy voimille! Pitäisi varmaan ottaa nokoset. ”
Nauroin ystäväni kanssa.
Tajusin pari asiaa:
- Tämä hetki on naurettavan nautinnollinen
- Nauttimistakaan ei jaksa loputtomiin;)
No comments yet.