Olen hyvän seminaarin jälkeisessä tilassa. Sellaisessa vähän valaistuneessa. Sillä tavalla valaistuneessa, että vieras mies tervehti äsken rautatieaseman ovissa. Kuulemma koska hymyilin.
Tekee niin hyvää, kun joku koskettaa sekä älyä, että tunteita. (Ja puhun nyt enimmäkseen seminaarista.)
On mahtavaa, kun samaa asiaa katsellaan eri suunnista. Esityksissä vilahteli sopivasti tuttua tarttumapintaa ja toisaalta aivan uutta tietoa. Sekä omakohtaisia kokemuksia, todellisia tarinoita.
Lopulta vähän pääsimme itsekin kokeilemaan.
Tykkään. Alkaa raksuttaa. Ja enemmänkin. Jotain liikahtaa.
Seminaarin aihe oli Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen terapeuttisuus, ja paikka oli Jyväskylän yliopisto. Kiitos kaikille, jotka teitte tämän vähän valaistumisen taas kerran mahdolliseksi!
(Tunnustan: rakastan kursseja ja seminaareja, jotka mahdollistavat hetkittäisen voimakkaan inspiroitumisen.)
No comments yet.