Kirjoitan nykyään aamusivuja. Se tekee hyvää.
Kirjoitan aamusivut (lähes) joka aamu ennen kuin nousen. 15 – 30 – 60 min lyijykynän liikettä viivattoman kierrelehtiön sivuilla, tajunnan virtaa. Aloitin viime elokuussa.
Hämmästyttävintä on, että lähes aina herään tunnin tai puoli tuntia ennen kellon soittoa. Riippumatta siitä, mihin aikaan kello on soimassa. Olen aamu-uninen, hyvin aamu-uninen. Mutta aamusivut ovat ottaneet paikkansa.
Idea on Julia Cameronin kirjasta Tie luovuuteen.
Olen oppinut rakastamaan aamusivuja (en ihan joka aamu niitä rakasta). Jo vuosia sitten aloin rakastaa heräämishetken pöpperötilaa, unen ja valveen välitilaa – etenkin silloin, kun on aikaa heräillä rauhassa.
Siinä tilassa on kuin joku muu ajattelisi.
Minusta tuntuu että minussa touhuaa silloin kellarikerroksen väki. Touhuaa rauhassa ja huoletonna, syvällä uumenissani, ahertaa. Yläkerrassa tarkastaja nukkuu yhä.
Raotan vain aamupöpperössä kellarin ovea ja kuuntelen. Asetan lyijykynän paperille ja kirjaan kellarinväen pulinat. Ja oivallukset. Mitä kauemmin kirjoitan, sitä enemmän niitä tulee.
Kirjaan tarkkaakin tarkemmat havainnot (joista minulla ei päivällä ollut aavistustakaan). Ja johtopäätökset. Joskus kellarinväki tekee aivan loistavia johtopäätöksiä! Tuosta noin vain. Ja ideoita. Toimintasuunnitelmia.
Jotain kuulemastani hyödynnän heti samana päivänä. Jotain jää elämään, ihmettelyn asteelle. Mutta eräät tarkastaja teilaa armotta. (Ja tästä joskus lisää.)
Aamusivut muuten palvelee myös kellarin väkeä! Kellarin väki on aivan otettu, kun joku kuuntelee. Ja se joku olen minä. Kuuntelen omaa kellariani, omia syvyyksiäni. Ei sen kummempaa.
Ja kuitenkin, huomattavan kummaa. Kokeile vaikka 🙂
No comments yet.